Lokit laiskoina sulavilla jäälautoilla ajelehtimassa Nevalla. Katupöly nousee sumentaen koko taivaan harmaaksi usvaksi, jonka lävitse autojen valot siivilöityvät, aurinko on sumuinen kirkas pallo joka liikkuu hitaasti oranssiksi himmentyen alemmas. Kävelin kymmenen kilometriä pitkin Nevaa selvittääkseni ajatuksiani, tai oikeastaan kadottaakseni ne. Kadehdin kiitäviä ihmisiä pyörineen, skeittilautoineen ja rullaluistimineen. Näin vilaukselta piilossa suukottelevan tyttöparin ja hymyilin. Kyynel silmäkulmassa, syytetään pölyä. Pahinta on haluta sanoa kaikki sanomatta mitään.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
perjantai 6. huhtikuuta 2012
Metal heart you're not worth a thing
"I don't see these racists, these capitals, these sexist, these homophobes, these class action you know yuppies tearing us apart. I really hope all these kids stop sticking needles in their arms and start putting ideas in their fucking heads cause they're losing their souls and it's breaking my heart."
http://crustypunks.blogspot.com
Yritän ymmärtää olevani lähdössä, eikä kotimaa houkuta, eikä mikään maa houkuta, houkuttaisi ajelehtia vain maasta maahan, ikäänkuin paot olisivat koskaan auttaneet. Teen aikatauluja ja suunnitelmia, jotta olisi jotain mitä odottaa, sillä tiedot ihmisten elämistä ja kuulumisista saavat vain surulliseksi. Pelko on kotiutunut luihini, se kaivautuu syvemmälle minuun ja kadulla juoppojen kodittomien pyytäessä rahaa näen heidän silmissään ystäviäni. Mahdollisia kohtaloita tulevaisuudessa, mahdollisia päätepysäkkejä joille ollaan jo matkalla. Ei sellaisia pitäisi ajatella. Vain hetkeä aiemmin olin niin täynnä toivoa. Uudet lehdet elämässä eivät auta, jos kirjoittajan tarina on saman toistoa.
Ei sellaisia pitäisi ajatella, joten yritän ajatella vain itseäni, tulevaisuutta, kesää. Tilaan härkäpapuja, jotka istuttaa rakkaudella maahan, ja keskikesällä pysähdyn sormet mullassa kuuntelemaan kun sateenropina alkaa soittaa punasipulin ontoilla varsilla kauneimpia säveliä ja on aika mennä uimaan. Sateella järvikin on vain rummunkalvo odottamassa tanssijaa. Ehkä kauneinta tässä maailmassa näkemääni on ollut härkäpavun avattu samettinen palko, täynnä peukalonkokoisia täydellisenvihreitä vahapintaisia papuja, pavunpalossa pehmeä peti painaumineen, papu palstani mustasta mullasta. Ajatus siitä lohduttaa. Ei: ajatus siitä tekee onnelliseksi.
torstai 8. maaliskuuta 2012
+5 astetta ja lunta tiputetaan katoilta
Se tippuu räystäiltä ja kesken talon seinää katkenneista ränneistä joka suuntaan pirskahtelevina pisaroina. Aurinko paistaa Liteinin valtakadun yllä ja poliisi tivaa papereita kaukasialaisen näköiseltä opiskelijatytöltä. On Pietarin kevät, ja heti ajatukset jäämisestä hiipivät taas mieleeni. Ensimmäisten säteiden myötä muistan kuinka rakastinkaan Pietarin kesää, kuinka jaksoin tehdä ylitöitä ja tanssia silti aamuun asti, ja kuudelta juhannuspäivän aamuna hakea kaupasta lisää kuohuviiniä ja muovikuppeja ja vaeltaa Vasilinsaaren rantaan.
Samalla tekisi mieli itkeä. Ei minulla ole ystäviä täällä, ei sellaisia mitä minä tarkoitan ystävillä, ja jotenkin tällä hetkellä koko Suomi tuntuu kaukaiselta ja ikävältä. Miksi minä yritin niin kauan pitää yhteyttä kaikkiin niihin ihmisiin? Lähettelin typeriä postikorttejani. Hyödytöntä ja turhaa, olla toinen jalka rajan toisella puolella, odottaa viestejä kuvitellen sillä olevan jotain merkitystä.
Samalla tekisi mieli itkeä. Ei minulla ole ystäviä täällä, ei sellaisia mitä minä tarkoitan ystävillä, ja jotenkin tällä hetkellä koko Suomi tuntuu kaukaiselta ja ikävältä. Miksi minä yritin niin kauan pitää yhteyttä kaikkiin niihin ihmisiin? Lähettelin typeriä postikorttejani. Hyödytöntä ja turhaa, olla toinen jalka rajan toisella puolella, odottaa viestejä kuvitellen sillä olevan jotain merkitystä.
perjantai 24. helmikuuta 2012
Ska
Perjantain aikana kuulin useamman kerran sanan ska kuin yhteensä kaikissa elämäni varrella kuu(nte)lemissani ska-biiseissä. Ska voitti. Ihmiset huusivat kuorossa vielä metron liukuportaissakin "Ainoastaan voitto, ainoastaan Ska!".
Perjantaina minulle kävi myös ilmi, että kaupungissa ei ole Taikurien valtakatua (Prospekt Volshebnikov). Kaupungissa on Bolshevikkien valtakatu (Prospekt Bolshevikov). Olin vain lukenut sen väärin - joka ikinen kerta jo vuosien ajan. Vuokraemäntäni oli yhtä mieltä siitä, että Taikurien valtakatu olisi ollut paljon kauniimpi nimitys. Tylsät neuvostoliittolaiset. Ljubaa nauratti. Ylistin kadun kauniita joka suuntaan leviäviä neuvostokolossikerrostaloja ja Punainen lokakuu -merkkistä pianoamme, ja Ljubaa nauratti vähän enemmän.
Sunnuntaina lupasin viedä kämppikseni museoon. Eläintieteelliseen. Siellä on kuulemma täytetty koira. Suuren maailman ihmeitä.
Avtonomista voi lukea Himkin metsäkamppailun aktivistin haastattelun viime syksyltä. Samarassa tapettiin antifasisti 9. helmikuuta. Nizhniy Novgorodin antifasistit kaipaavat myös kansainvälistä tukea. Kaikki englanniksi.
Perjantaina minulle kävi myös ilmi, että kaupungissa ei ole Taikurien valtakatua (Prospekt Volshebnikov). Kaupungissa on Bolshevikkien valtakatu (Prospekt Bolshevikov). Olin vain lukenut sen väärin - joka ikinen kerta jo vuosien ajan. Vuokraemäntäni oli yhtä mieltä siitä, että Taikurien valtakatu olisi ollut paljon kauniimpi nimitys. Tylsät neuvostoliittolaiset. Ljubaa nauratti. Ylistin kadun kauniita joka suuntaan leviäviä neuvostokolossikerrostaloja ja Punainen lokakuu -merkkistä pianoamme, ja Ljubaa nauratti vähän enemmän.
Sunnuntaina lupasin viedä kämppikseni museoon. Eläintieteelliseen. Siellä on kuulemma täytetty koira. Suuren maailman ihmeitä.
Avtonomista voi lukea Himkin metsäkamppailun aktivistin haastattelun viime syksyltä. Samarassa tapettiin antifasisti 9. helmikuuta. Nizhniy Novgorodin antifasistit kaipaavat myös kansainvälistä tukea. Kaikki englanniksi.
perjantai 17. helmikuuta 2012
Ei ole ollut mitään sanottavaa.
Joten en ole sanonut mitään. Tietokoneella istuminen on turhauttanut. Päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet. Talvi oli synkkä ja yksinäinen. Talvi on sellaista usein, riippumatta ihmisten määrästä ympärillä, riippumatta sijainnista. Itseensä käpertymistä. Se tekee välillä hyvää. Kevään taittuessa elo taittaa esille ääripäänsä, ajatukset puoliksi vielä pimeydessä, toinen puoli valosta täyttynyt.
Tänään uusi kämppis tuli taloon. Saksalainen, kuten edellinenkin. Nuori, puhuu venäjää vain auttavasti ja heitettynä yksin tämän kaiken keskelle luultavasti ensimmäistä kertaa. Mummo pyysi minua tulkkaamaan ja tutustumaan.
"Laitat nyt ne kotitossut jalkaan. Et anna huonoa esimerkkiä uudelle tytölle."
"Noh, tule nyt tänne huoneeseen valon alle että näette toisenne kunnolla. Noin."
Tyttö yritti alkaa puhua tatuoinneistani.
"Niistä ei puhuta. Tabu! Ei tarvitse puhua sellaisista."
"Tässä on jääkaappinne. Tuo puhdas hylly on sinun. Nuo likaiset ovat toisten. Tytöt, kuinka likaisia! Aaaaa!"
Voi mummo! Ihastuttava nainen.
Tyttö kysyi koska menen kauppaan. "Ehkä huomenna", sanoin, ja kaduin heti nähtyäni ahdistuksen nousevan hänen kasvoilleen. Pyörsin myöhemmin puheeni. Menemme yhdessä kauppaan vielä tänään. Voi toista.
Toissa päivänä en halunnut mennä salille. Aurinko oli liian houkutteleva. Se kuiskutti korvaani rutiinien olevan vain keskinkertaisuutta varten, ja kaikkia muitakin sillä hetkellä täysin järkeenkäypiä selityksiä. Päätin lähteä puistoon, mutta Elaginin saari kyllästytti jo. Etsin kartasta vihreän pisteen. Niitä ei ole paljoa. Volkovon hautausmaa.
Matkalla eksyin jotenkin Iskateliin, lempidivariini, selasin vanhoja neuvostokortteja puoli tuntia, ja kadulle tultuani aurinko oli jo laskemassa. En luovuttanut, olin päättänyt nähdä vihdoin ainakin maailman syvimmän metroaseman. Vuoden lopussa avattu Admiralteiskaja, uutuuttaan kiiltävä marmori ja Pushkinin pronssiset rintakuvat. Uusvanha painostava tunnelma, kuin harteille olisi asetettu kaikki se maa, jonka tiedosti olevan pään yläpuolella. Koliseva, vanha metro vei minut turvaan Volkovon asemalle.
Hautausmaa oli aidattu. Ihmiset rynnivät metrosta bussipysäkille ja ratikkapysäkille. Harhauduin joukon mukaan kuvitellen, että hautausmaalle olisi useita sisäänkäyntejä. Kuinka typerä olinkaan. Rauta-aita muuttui betoniseksi kaksimetriseksi muuriksi, jonka juuressa kulkivat ratikkakiskot ja nelikaistainen tie. Likainen lumisohjo puuroutui kenkien alla surkealla polulla heti kiskojen vieressä, jalat muljusivat niin että ratikan mennessä ohi oli varottava ettei tempautuisi alle.
Kuljettuani puoli kilometriä pääsin kirkon sisäänkäynnille. Muurin päällä piikkilangasta roikkuivat jääpuikot. Kirkon naapurissa romulla täytetty piha ja autotalleja. Kirkko oli kiinni. Hautausmaa oli autio. Yksittäinen kulkija käveli ohitseni, pysähtyi kirkon luona, teki kolmesti ristinmerkin ja jatkoi matkaansa. Aurinko oli ruosteinen läikkä mustien puiden takana ja ristit olivat vääntyneitä. Niiden joukkoon oli ripoteltu uusia kiilteleviä hautakiviä, joihin oli kaiverrettu kuolleiden kasvonpiirteet ja runonpätkiä. Muovikukat pilkottivat lumen seasta. Minua palelsi ja kävelin takaisin asemalle, ostin metropoletin ja mietin hetkisen pitäisikö aseman lasimosaiikeista ottaa kuva, sutta jahtaavasta hevosvaljakosta, idyllisestä aitasta eläimineen. Ei mikään ole samaa kuvissa. Kävelin metroon.
Tänään uusi kämppis tuli taloon. Saksalainen, kuten edellinenkin. Nuori, puhuu venäjää vain auttavasti ja heitettynä yksin tämän kaiken keskelle luultavasti ensimmäistä kertaa. Mummo pyysi minua tulkkaamaan ja tutustumaan.
"Laitat nyt ne kotitossut jalkaan. Et anna huonoa esimerkkiä uudelle tytölle."
"Noh, tule nyt tänne huoneeseen valon alle että näette toisenne kunnolla. Noin."
Tyttö yritti alkaa puhua tatuoinneistani.
"Niistä ei puhuta. Tabu! Ei tarvitse puhua sellaisista."
"Tässä on jääkaappinne. Tuo puhdas hylly on sinun. Nuo likaiset ovat toisten. Tytöt, kuinka likaisia! Aaaaa!"
Voi mummo! Ihastuttava nainen.
Tyttö kysyi koska menen kauppaan. "Ehkä huomenna", sanoin, ja kaduin heti nähtyäni ahdistuksen nousevan hänen kasvoilleen. Pyörsin myöhemmin puheeni. Menemme yhdessä kauppaan vielä tänään. Voi toista.
Toissa päivänä en halunnut mennä salille. Aurinko oli liian houkutteleva. Se kuiskutti korvaani rutiinien olevan vain keskinkertaisuutta varten, ja kaikkia muitakin sillä hetkellä täysin järkeenkäypiä selityksiä. Päätin lähteä puistoon, mutta Elaginin saari kyllästytti jo. Etsin kartasta vihreän pisteen. Niitä ei ole paljoa. Volkovon hautausmaa.
Matkalla eksyin jotenkin Iskateliin, lempidivariini, selasin vanhoja neuvostokortteja puoli tuntia, ja kadulle tultuani aurinko oli jo laskemassa. En luovuttanut, olin päättänyt nähdä vihdoin ainakin maailman syvimmän metroaseman. Vuoden lopussa avattu Admiralteiskaja, uutuuttaan kiiltävä marmori ja Pushkinin pronssiset rintakuvat. Uusvanha painostava tunnelma, kuin harteille olisi asetettu kaikki se maa, jonka tiedosti olevan pään yläpuolella. Koliseva, vanha metro vei minut turvaan Volkovon asemalle.
Hautausmaa oli aidattu. Ihmiset rynnivät metrosta bussipysäkille ja ratikkapysäkille. Harhauduin joukon mukaan kuvitellen, että hautausmaalle olisi useita sisäänkäyntejä. Kuinka typerä olinkaan. Rauta-aita muuttui betoniseksi kaksimetriseksi muuriksi, jonka juuressa kulkivat ratikkakiskot ja nelikaistainen tie. Likainen lumisohjo puuroutui kenkien alla surkealla polulla heti kiskojen vieressä, jalat muljusivat niin että ratikan mennessä ohi oli varottava ettei tempautuisi alle.
Kuljettuani puoli kilometriä pääsin kirkon sisäänkäynnille. Muurin päällä piikkilangasta roikkuivat jääpuikot. Kirkon naapurissa romulla täytetty piha ja autotalleja. Kirkko oli kiinni. Hautausmaa oli autio. Yksittäinen kulkija käveli ohitseni, pysähtyi kirkon luona, teki kolmesti ristinmerkin ja jatkoi matkaansa. Aurinko oli ruosteinen läikkä mustien puiden takana ja ristit olivat vääntyneitä. Niiden joukkoon oli ripoteltu uusia kiilteleviä hautakiviä, joihin oli kaiverrettu kuolleiden kasvonpiirteet ja runonpätkiä. Muovikukat pilkottivat lumen seasta. Minua palelsi ja kävelin takaisin asemalle, ostin metropoletin ja mietin hetkisen pitäisikö aseman lasimosaiikeista ottaa kuva, sutta jahtaavasta hevosvaljakosta, idyllisestä aitasta eläimineen. Ei mikään ole samaa kuvissa. Kävelin metroon.
maanantai 14. marraskuuta 2011
Muistopäivien marraskuu
6. marraskuuta oli ystäväni tapon vuosipäivä.
13. marraskuuta oli Timur Kacharavan murhan vuosipäivä. Timur Kacharava, kuollessaan vasta 20-vuotias, soitti bändeissä Sandinista! ja Distress ja oli aktiivinen Venäjän antifasistisessa liikkeessä. Kuolinpäivänään hän oli ottanut osaa Ruokaa ei aseita -tapahtumaan, joka vuotta myöhemmin joutui natsien pommi-iskun kohteeksi (natsien epäonneksi pommi räjähti liian aikaisin). Eilen Timurin kuolemasta tuli kuusi vuotta.
Yksi Pietarin kaduista uudelleennimettiin Timur Kacharavan kaduksi:
Ainakin Murmanskissa, Nizhnyi Novgorodissa ja Pietarissa oli lisäksi tapahtumia Timurin muistoksi. Pietarin muistomielenosoituksessa osanottajia oli noin 60 henkeä. Ihmiset toivat kukkia, kuvia, kynttilöitä, levittivät banderollin ("Natsit tappoivat Timurin 13.11.2005") ja jakoivat lentolehtisiä. Niiden pääsanomana oli: "Emme unohda koskaan, emme anna anteeksi koskaan".
22.11. tulee täyteen neljä vuotta ystäväni kuolemasta. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun en voi kumota pulloa sorbusta hänen muistolleen, koska sorbusta ei enää valmisteta. Matin kuollessa hänen viimeinen toiveensa oli, että hänen ystävänsä menisivät hänen asunnolleen juomaan sorbusta ja olemaan sekaisin sen viimeisen kerran. Minä en tiennyt viimeisestä toiveesta mitään ja olin satojen kilometrien päässä, mutta sorbus oli selvää. Kuultuani kuolemasta hain kaupasta pullon, join sen puistossa ensilumen sataessa ja itkin räät poskella. Siinä meni yksi tämän maailman hienoimmista ihmisistä. Minulla on ikävä sitä ihmistä edelleen. Koko sähköpostikirjeenvaihtomme on kadonnut bittiavaruuteen jo vuosia sitten, tallessa on yksi ainoa kuva ja kuolinilmoitus. Elämä on välillä harvinaisen perseestä. Olen yrittänyt ajatella tänä vuonna ennakkoon näitä asioita, eilen ajattelin, ettei sitten viikon päästä tarvitsisi, voisi jotenkin yrittää vihdoin ohittaa asian, ikään kuin ei huomaisikaan. Katsotaan onnistuuko.
13. marraskuuta oli Timur Kacharavan murhan vuosipäivä. Timur Kacharava, kuollessaan vasta 20-vuotias, soitti bändeissä Sandinista! ja Distress ja oli aktiivinen Venäjän antifasistisessa liikkeessä. Kuolinpäivänään hän oli ottanut osaa Ruokaa ei aseita -tapahtumaan, joka vuotta myöhemmin joutui natsien pommi-iskun kohteeksi (natsien epäonneksi pommi räjähti liian aikaisin). Eilen Timurin kuolemasta tuli kuusi vuotta.
Yksi Pietarin kaduista uudelleennimettiin Timur Kacharavan kaduksi:
Ainakin Murmanskissa, Nizhnyi Novgorodissa ja Pietarissa oli lisäksi tapahtumia Timurin muistoksi. Pietarin muistomielenosoituksessa osanottajia oli noin 60 henkeä. Ihmiset toivat kukkia, kuvia, kynttilöitä, levittivät banderollin ("Natsit tappoivat Timurin 13.11.2005") ja jakoivat lentolehtisiä. Niiden pääsanomana oli: "Emme unohda koskaan, emme anna anteeksi koskaan".
22.11. tulee täyteen neljä vuotta ystäväni kuolemasta. Tämä on ensimmäinen vuosi, kun en voi kumota pulloa sorbusta hänen muistolleen, koska sorbusta ei enää valmisteta. Matin kuollessa hänen viimeinen toiveensa oli, että hänen ystävänsä menisivät hänen asunnolleen juomaan sorbusta ja olemaan sekaisin sen viimeisen kerran. Minä en tiennyt viimeisestä toiveesta mitään ja olin satojen kilometrien päässä, mutta sorbus oli selvää. Kuultuani kuolemasta hain kaupasta pullon, join sen puistossa ensilumen sataessa ja itkin räät poskella. Siinä meni yksi tämän maailman hienoimmista ihmisistä. Minulla on ikävä sitä ihmistä edelleen. Koko sähköpostikirjeenvaihtomme on kadonnut bittiavaruuteen jo vuosia sitten, tallessa on yksi ainoa kuva ja kuolinilmoitus. Elämä on välillä harvinaisen perseestä. Olen yrittänyt ajatella tänä vuonna ennakkoon näitä asioita, eilen ajattelin, ettei sitten viikon päästä tarvitsisi, voisi jotenkin yrittää vihdoin ohittaa asian, ikään kuin ei huomaisikaan. Katsotaan onnistuuko.
Кино / Kino
Olen halunnut kirjoittaa Kinosta jo pitkään. Kino on yksi eniten venäläisiä villinnyt bändi ja 80-luvun Neuvostoliiton suosituimpia bändejä. Se bändi joka kuuluu tietää halusi tai ei. Kinon laulaja Viktor Tsoi kuoli auto-onnettomuudessa 15.8.1990, mikä viimeistään sinetöi bändin ikuiseksi legendaksi. Kuoleman muistopäivänä järjestetään joka vuosi muistokonsertti, minkä lisäksi cover-bändien konsertteja on ympäri vuoden - viimeisin tänä viikonloppuna baarissa Kamchatka, jossa Tsoi työskenteli hetken aikaa. Löysin tämän kuvareportaasin viimeisimmältä muistopäivältä. Tsoin kuoltua joku kirjoitti kyseiseen seinänpätkään Moskovassa "Tsoi elää!" (Цой жив!), jonka jälkeen siitä on tullut lähes pyhiinvaelluskohde Kinon faneille - Tsoin haudan lisäksi, jolla en ole vielä vieraillut.
Kino lauloi vapaudesta perestroikan aikana, kun rock-bändejä vasta alettiin hitaasti suvaita, keikat olivat laittomia, tapahtuivat yksityisasunnoissa ja mainostus kulki suusta suuhun huhuina. Joitain lempikappaleitani Kinolta:
Кино - Город / Kino - Kaupunki (Gorod)
...ja lopuksi vielä elokuvasta Igla (Neula) koostetuista kohtauksista tehty musiikkivideo Kinon kappaleeseen Leto / Kesä / Лето. Oikeasti voisin postittaa youtube-linkkejä vielä tusinan lisää, mutta se kävisi ehkä hitusen tylsäksi. Varsinkin kun venäjää osaamattomille nämä tuskin ovat muuta kuin kauheaa kasaripehmorockia.
Kuunneltuani tätä kesän ymmärsin odotuksen ja toiveiden olevan turhia noin ylipäätään. Mutta Viktorin sanoin, jos taskussa on aski tupakkaa ei tänäänkään kaikki voi olla huonosti. Harmi vain etten tupakoi.
Kino lauloi vapaudesta perestroikan aikana, kun rock-bändejä vasta alettiin hitaasti suvaita, keikat olivat laittomia, tapahtuivat yksityisasunnoissa ja mainostus kulki suusta suuhun huhuina. Joitain lempikappaleitani Kinolta:
Кино - Город / Kino - Kaupunki (Gorod)
...Я люблю этот город, / Rakastan tätä kaupunkia,
Но зима здесь слишком длинна. / mutta talvi täällä on liian pitkä..
Я люблю этот город, / rakastan tätä kaupunkia,
Но зима здесь слишком темна. / mutta talvi täällä on liian pimeä
Я люблю этот город, / rakastan tätä kaupunkia,
Но так страшно здесь быть одному... / mutta täällä on niin raskasta olla yksin...Кино - Мама Анархия / Kino - Äiti Anarkia (Mama Anarhija)
Солдат шёл по улице домой / Sotilas käveli kadulla kotia kohti И увидел этих ребят. / ja näki nämä lapset. "Кто ваша мама, ребята?" - / "Kuka on äitinne, lapset?" Спросил у ребят солдат. / Kysyi sotilas lapsilta. Мама-анархия, папа-стакан портвейна, / Äiti - anarkia, isä - lasi portviiniä Мама-анархия, папа-стакан портвейна. / Äiti - anarkia, isä - lasi portviiniä.
...ja lopuksi vielä elokuvasta Igla (Neula) koostetuista kohtauksista tehty musiikkivideo Kinon kappaleeseen Leto / Kesä / Лето. Oikeasti voisin postittaa youtube-linkkejä vielä tusinan lisää, mutta se kävisi ehkä hitusen tylsäksi. Varsinkin kun venäjää osaamattomille nämä tuskin ovat muuta kuin kauheaa kasaripehmorockia.
Я жду ответа / Odotan vastausta
Больше надежд нету / enempää toiveita ei ole. Скоро кончится лето / Pian loppuu kesä Это / tämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)